– kaikkien veneiden äiti
Entisaikojen veistotaide on usein kätkeytynyt erilaisiin esineisiin. Kirveellä suomalaiset ovat veistäneet talonsa ja tarvekalunsa, myös soittimensa.
Puu kelluu veden pinnalla. Siitä havainnosta kaikki läksi. Ensin ilmeisesti liikuttiin lyhyitä matkoja yhdellä pölkyllä, mutta pianpa sitä alettiin työstää paremmin vastaamaan käyttötarkoitustaan. Lisättiin vakauden vuoksi rinnalle toinen tai kolmaskin pölkky, syntyi kopukka tai isompi lautta. Kun pölkky koverrettiin, saatiin aikaan ruuhi. Todennäköisesti kivikirveiden ja -talttojen aikana käytettiin apuna tulta; hiiltynyttä puuta oli helpompi poistaa kuin tuoretta.
Yksi ruuhen kehityslinja kuitenkin oli menestys. Keveyttä ja ketteryyttä tavoiteltiin, ja ruvettiin valmistamaan palko- eli haaparuuhia, joiden tunnetuin nimitys lienee haapio.
Kun yksipuiseen haapioon lisättiin yksi tai kaksi laitalautaa, olikin käsillä vene. Haapiota voi hyvällä syyllä sanoa kaikkien veneiden äidiksi. Näin myös siitä syystä, että haapio syntyy naarashaavasta. Eläköön se pieni ero, jonka perusteella tietäväinen tarvepuun valintansa tekee.
”Terveestä haapapuusta, jolla oli ikää 100-150 vuotta ja paksuutta noin 15 tuumaa, katkaistiin yhdeksän kyynärän mittainen pölkky, joka kuorittiin. Nokka ja perä veistettiin silmämääräisesti kirveellä ja härkihöylällä siihen malliin, että laidan levitys osui pitkittäiseen puuhun. Suorittu runko asetettiin lovettujen niskojen varaan. Onteloiminen aloitettiin kirveellä, ja sitä jatkettiin telsolla päällyspuolelle syntyneestä kämmenen levyisestä raosta. Laidan paksuutta tunnusteltiin koputtelemalla ja naskalilla pistellen. Sisäpuolen silittely toimitettiin kavahöylällä poikittaisesti höyläten. Viereen tehtiin noin puolen metrin etäisyydelle ruuhen mittainen tuli, jonka hohteessa levitettiin laidat ja tuettiin ne pönkillä. Samanaikaisesti ruuhi tervattiin sisältä, ja muotoilua autettiin sisään pannuilla isoilla kivillä. Lopuksi ruuhi varustettiin kaarilla, istuinpenkillä ja lisälaidoilla. Tervattu ruuhi saattoi kestää neljänkin veneen iän. Se oli niin kevyt, että yksi henkilö voi kantaa helposti 8 kyynärän mittaisen veneen.”
Hyvä haapiopuu saadaan, kun terve sileähipiäinen naarashaapa keväällä taivaallisenkuun kolmantena perjantaina kaadetaan leppeän myötäisellä länsituulella itään päin (itä ottaa, itä antaa) vastamäkeen, jotta puu notkahtaa joustavammaksi.
Haapio aukaistaan aina ehdottomasti eteläpuolelta, taikka sieltä puolen mistä se parhaiten aukeaa.
Kuokkiessa silmän ja telson välinen yhteys on oltava rikkumaton.
Kuumalla tervalla kypsytellään neitseellisen haavan pintaa.
Aukene sinä haapainen puu, havisten haapioks´ muutu.
Haapio kestää isältä pojalle ja pojan tyttären tyttärelle.
Ihmisillä on nykyään kaikenlaista turhaakin tavaraa, mutta harvalla on hyvä haapio!
Vene on ollut suomalaisen arjen erottamaton osa, joten tietenkin siitä löytyy jälkiä niin vanhoista runoista kuin arvoituksistakin. Elias Lönnrot on merkinnyt muistiin mm. seuraavan arvoituksen: ”Metsässä kasvaa, rannalla syntyy, vesillä elää, tulessa kuolee.” Arvoituksen loppu osoittaa, miten arvostettu hyvä vene on suomalaiselle ollut. Ei sitä jätetty lahoamaan rantapusikkoon, vaan vene lähti komeasti liekkien loimutessa. Muistuma tästä kunnioituksesta on näihin asti näkynyt siinä, että vanhat puuveneet on poltettu juhannuskokossa.