Valkoiset pigmentit voidaan jakaa kahteen ryhmään:
- peittäviin pigmentteihin, joilla maali voidaan sävyttää
- täytepigmentteihin, joilla maali paksunnetaan sopivaksi ja tehdä maalista sopiva viskositeetiltaan. Täytepigmentit ovat epäorgaanisia pigmenttejä, joita saadaan mineraaleista, esim. kalsiumkarbonaatti (CaCo3) eli kalsiitti tai liitu, jotka saadaan kalkkikivestä.
Silikaattipigmentit ovat suurin maaleissa käytettävien täytepigmenttien ryhmä (Al2O3•2SiO2•2H2O) + savi. Bentoniittisavia käytetään maaleissa tiksotrooppisuuden muodostamiseen ja laskeutumisen estämiseen. Diatomiset silikaattimineraalit saadaan yksisoluisten kasvien geologisista jäännöksistä. Näitä pigmenttejä käyttäen saadaan maali himmennetyksi. Muita valkoisia, täytepigmenttiesimerkkejä ovat talkit, kaoliinit, kiilteet sekä silika- eli piidioksiditäytepigmentit.
Kalkki, liitu sekä marmori
- Kalkki eli kalsiumoksidi (CaO)
- käytetään myös nimiä poltettu kalkki tai sammuttamaton kalkki, on emäksinen kemiallinen yhdiste.
- Sitä saadaan kalkkikivestä kuumentamalla sitä kalkkiuunissa noin 1000 °C:n lämpötilassa.
- Kalkin tunnetumpi muoto kalsiumkarbonaatti (CaCO3) tunnetaan myös nimillä kalkkikivi, liitu sekä marmori.
Kalkki on eräs vanhimmista käytetyistä pigmenteistä. Kalkki reagoi herkästi veden kanssa, jolloin syntyy kalsiumhydroksidia, jota kutsutaan sammutetuksi kalkiksi. Kalsiumkarbonaatti on pehmeää ja täten helposti käsiteltävissä, mutta liukenee varsin huonosti veteen. Kalsiumkarbonaatin eräs muoto, marmori, on kiinteää, lujaa, pienenpienten kiteiden muodostamaa massaa.
Kalkkia käytetään sementin ja betonin valmistuksessa vieläkin. Väriaineena liitua voi käyttää vesi- ja temperaväreissä, mutta huonon peittävyyden vuoksi sen käyttö on nykyään lähinnä täyteaineena liima- ja lateksimaaleissa.
Liitu toimii melko hyvin jopa peittävänä vesiliukoisten sideaineiden kanssa. 1400-luvulle tultaessa ja taiteilijoiden siirtyessä käyttämään öljyä sideaineena sen paremman taitekertoimensa vuoksi, tuli liituvalkoisesta lähes läpinäkyvän kuultava.
Lyijyvalkoinen
- emäksinen lyijykarbonaatti (2PbCO3•Pb(OH)2), joka on keinotekoisesti valmistettu lyijystä ja viinietikasta.
- Se tunnetaan myös nimellä ”lyijymönjä”, joka on yleensä lyijyvalkoisesta kuumentamalla valmistettu oranssinpunainen pigmentti.
Lyijyvalkoista pigmenttiä on käytetty jo 2000-luvulla eaa. Lyijyvalkoista kuumentamalla saatiin aikaan ”lyijymönjä” eli lyijyoksidi. Kaikkialla maailmassa on todisteita lyijyvalkoisen käytöstä aina 1800-luvulle asti, jolloin lyijyvalkoisen tilalle saatiin vasta uusia, valkoisia, synteettisiä tuotteita.
Sisätiloissa, erityisesti pimeässä, lyijyvalkoisella pigmentillä on taipumusta kellastua. Mikäli lyijyvalkoinen on suojattu öljyllä, mustuminen on hyvin hidasta ja vähäistä. Lyijyvalkoinen soveltuu käytettäväksi kaikissa sideaineissa, erityisesti öljysideaineessa valkoinen väri on pysynyt muuttumattomana vuosisatoja.
Lyijyvalkoinen on myrkyllinen pigmentti. Suomessa lyijyvalkoisen pigmentin käyttö kiellettiin eräitä historiallisia kohteita lukuun ottamatta vuonna 1993.
Sinkkivalkoinen
- (ZnO)
- sinkkimalmista kuumentamalla valmistettu pigmentti.
Sinkkioksidi on tunnettu jo antiikin ajoilta. Se kehitettiin korvaamaan myrkyllinen lyijyvalkoinen. Sinkkivalkoinen säilyttää hyvin valkoisen värin vanhetessaan. Se on sään- ja valonkestävä väri.
Sinkkioksidia voidaan sekoittaa kaikkien epäorgaanisten pigmenttien kanssa. Sen käyttö rajoittuu lähinnä öljymaaleihin, koska sinkkivalkoinen estää maalauksen vanhenemisen myötä ilmenevää tarttuvuuden heikentymistä ja kuplimista.
Sinkkivalkoisella ei ole yhtä hyvää peittokykyä kuin esim. lyijyvalkoisella. Sekoittamalla sinkkivalkoiseen mm. titaanivalkoista, saadaan lisättyä värin säänkestävyyttä. Sinkkivalkoinen on raskasmetalliyhdisteenä myös haitallinen pigmentti luonnolle sekä suurina pitoisuuksina vaarallinen myös ihmiselle.
Titaanioksidivalkoinen
- (TiO2)
- titaanimetallista puhdistettua peittävän valkoista oksidia.
Titaanioksidivalkoisen keksivät norjalaiset ja amerikkalaiset kemistit yhteistyössä vas-ta 1910-luvulla. Pigmentti syrjäytti viimein lähes kokonaan myrkyllisen lyijyvalkoisen. Tänä päivänä on vaikeaa enää löytää maalia, jossa ei olisi titaanioksidivalkoista mukana.
Titaanioksidivalkoinen on erittäin stabiili pigmentti eli se säilyttää hyvin valkoisuutensa. Sitä voidaan sekoittaa kaikkien muiden pigmenttien kanssa ja se soveltuu erityisen hyvin öljy-, kalkki- ja liimamaaleihin. Titaanioksidivalkoinen on valkoisista pigmenteistä valkoisin väriltään ja sen peittokyky on kaksi kertaa tehokkaampi kuin esimerkiksi lyijyvalkoisella.