Siniset

Voidaan sanoa, että siniset luonnonpigmentit ovat suurelta osin mineraalipohjaisia pigmenttejä, jopa puolijalokiviä. Sinistä väriä on saatu myös kasveista. Lisäksi jo var-hain ryhdyttiin aidoille luonnon sinisille pigmenteille keksimään keinotekoisia korvaa-jia aitojen kalleuden sekä vaikean saatavuuden vuoksi.

Luonnon ultramariini

  •  (3Na2O 3Al2O3 6SiO2 2Na2S•Na6Al6Si6O24S4)
  • sininen puolijalokivi, lapis lazuli.

Ultramariinia on käytetty jo Egyptin kulttuurista alkaen laajasti koristeena. Lapis lazulia esiintyy lähinnä idässä. Keski-ajalla tärkeimmät esiintymät olivat Afganistanissa, missä karkeaa lapis lazulia on tunnistettu 500- ja 600- luvulle ajoitetuista seinämaalauksista. Lännessä se tuli laajaan käyttöön vasta 1300-luvulla. Pigmentti oli erittäin kallista, suuresti arvostettua sekä todella harvinaista mineraalia. Paras kiviaines oli tummansinistä, vailla harmaita tai punertavia juovia.

Ultramariinilla on erittäin hyvä valonkestävyys, mutta sen värjäysvoima on heikko, joten se sopii erittäin hyvin laseeraukseen. Ultramariinia ei voida käyttää yhdessä pigmenttien kanssa, jotka sisältävät rautaa, kromia, lyijyä tai kuparia. Näiden aineiden kanssa käytettynä syntyy mustaa sulfidia, joka hävittää sinisen värin.

Pigmentti on peittokyvyltään melko huono. Parhaiten se peittää kalkkimaalien kanssa käytettynä, mutta sitä voidaan käyttää myös muiden sideaineiden kanssa. Pigmentti ei ole myrkyllinen.

Keinotekoinen ultramariini

  • (Na6Al6Si6O24S4)
  • sininen, synteettinen pigmentti, joka on rikkipitoista natriumalumiinisilikaattia

Koska aito ultramariini on erittäin kallista, suuresti arvostettua sekä todella harvinaista mineraalia, aloitettiin sen valmistaminen kemiallisesti. Synteettisen ultramariinin kaupallinen valmistus alkoi 1830-luvulla. Sen valmistukseen käytetään kolmea eri menetelmää: sooda-, sulfaatti- ja soodasulfaattimenetelmää. Riippuen eri valmistustavoista saadaan eri sävyvivahteisia ultramariinisävyjä.

Kaikki eri ultramariinin sävyt ovat valon- ja emäksen kestäviä, mutta kaikki lajit eivät sovi fresko- ja sementtimaalaukseen. Useimmat sävyt eivät kestä happoja. Vihertävät sävyt ovat syvänsinisiä kestävämpiä.

Öljysideaineissa synteettinen ultramariini saattaa menettää värinsä ja se voi muuttua vanhetessaan harmaaksi happojen vaikutuksesta. Siten sitä ei kannata käyttää yhdessä pigmenttien kanssa, jotka sisältävät rautaa, kromia, lyijyä tai kuparia.
Synteettinen ultramariini sisältää rikkiä, mikä voi aiheuttaa tummenemista, mikäli pigmenttiä sekoitetaan lyijy- tai kuparipigmenttien kanssa. Pigmentti ei ole myrkyllinen.

Azuriitti

  •  (CuCO3•Cu(OH)2)
  • sininen, luonnosta saatava mineraalipigmentti, joka on kuparikarbonaatin emäksinen muoto

Azuriittia on käytetty väriaineena viimeistään Rooman ajoista lähtien. Egyptissä 3000 eaa. azuriitistä valmistettiin sinistä väriainetta, jota on löytynyt maalauksista. Sitä on käytetty Egyptissä myös korukivenä. 1700-luvun alussa keksitty preussinsininen korvasi suurelta osin azuriitin Euroopassa.

Kuumennettaessa ja joidenkin metallien kosketuksesta azuriitti muuttuu mustaksi. Kuumennustapaa käytettiin joskus erottamaan ultramariinina myyty azuriitti aidosta ja paljon kalliimmasta ultramariinista, johon kuumennus ei vaikuta lainkaan.
Azuriitti sopii parhaiten vesiliukoisiin liimaväreihin, temperamaalaukseen ja freskomaalaukseen. Öljy-sideaineessa sillä on tapana vihertyä.
Azuriitti oli vähemmän hintava kuin lapis lazuli, mutta ei suinkaan halpa pigmentti. Azuriitti liukenee hapoissa ja muinoin epäpuhtauksien poistamiseen käytettiin etikkaa. Kun azuriittia liottaa tarpeeksi kauan, se muuttuu vihreäksi, koska ammoniakki muuttaa kuparin siniseksi.

Kobolttisininen

  • (CoO•Al2O3)
  • epäorgaaninen kivennäisväri, joka on kobolttialuminaattia

Kobolttisuolojen käyttö värjäystarkoitukseen on tunnettu Egyptissä noin 1500 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kuitenkin kobolttisininen tuli markkinoille vasta 1800-luvun alussa.

Kemiallisesti koboltinsininen on erittäin kestävä pigmentti. Sillä on erittäin hyvä valon- ja säänkestävyys ja lisäksi hyvä happojen, emästen ja lämmön kesto. Koboltinsinistä pigmenttiä voidaan käyttää kaikkien pigmenttien kanssa ja kaikissa maalaustekniikoissa, kuten akvarelli-, pastelli-, kaseiini-, öljy- ja muovidispersiomaaleissa. Sitä käytetään myös keramiikassa sekä kalleudesta huolimatta sisällä että ulkokäytössä.

Koboltinsinisellä ei ole kovin hyvä värjäyskyky ja se onkin parhaimmillaan lasuurina tai taittovärinä. Kaikki koboltinvärit ovat kalliita pigmenttejä. Ne eivät ole myrkyllisiä.

Preussinsininen

  • (Fe4[(Fe4CN6)]3•Fe(NH4)Fe(CN)6•C6FeN6H4N)
  • synteettisesti valmistettu pigmentti, joka on rautasyaaniyhdiste ja täyteläisen sininen, joskin läpikuultava pigmentti.
  • Pigmentti tunnetaan myös nimillä pariisinsininen, berliininsininen, milorisininen ja rautasininen.

Preussinsininen keksittiin vuonna 1704 Saksassa. Se saadaan rautakloridista tai rauta-alunasta ja keltaisesta verilipeäsuolasta. Valmistusprosessissa saadaan ensin hyvin vaaleansininen sakka, joka sitten voimakkaiden hapettimien avulla muutetaan voimakkaan tummansiniseksi.
Preussinsininen on hyvin valoa kestävä pigmentti. Preussinsininen on käyttökelpoinen pastelli-, liima-, tempera-, kaseiini- ja öljytekniikoissa. Emäksiä pigmentti ei kestä vaan se saattaa muuttua vihreäksi väriltään. Se on yleisin sininen väriaine (pigmentti + värjäysaine). Preussinsinistä voidaan käyttää yhdessä kaikkien pigmenttien kanssa, vaikkakin sitä on vaikea sekoittaa muihin sen värikylläisyyden vuoksi.
Preussinsinisellä pigmentillä on erinomainen värjäyskyky ja sen valonkestävyys ja laseerauskyky ovat erittäin hyvät. Pigmentti ei itsessään ole myrkyllinen, mutta sen valmistusprosessissa käytetään apuna hyvinkin myrkyllisiä aineita, joiden kanssa tulee olla erityisen huolellinen.

Indigonsininen

Indigonsininen saadaan (Indigofera-suvun) kasvilajeista, joita on viljelty ympäri maapallon. Indigo on yksi vanhimpia värjäyskasveja. Sitä on pitkän historiansa aikana kutsuttu sekä jumalalliseksi väriksi että paholaisen väriksi. Se on värjännyt niin kuninkaiden arvovaatteita kuin kaiken kansan työhousut, farkut.

Vaikka värjäysaineena indigo haalistuukin verrattain nopeasti, maaliaineessa se on suhteellisen pysyvä. Indigoa on käytetty ja käytetään edelleen pääasiassa kankaiden värjäämiseen. Indigon valonkesto on villassa ja silkissä suhteellisen hyvä, selluloosakuiduissa hieman huonompi. Synteettinen indigo ei ole maalipigmenttinä kestävä, eikä sitä käytetä taiteilijaväreissä. Sen sijaan indigoa on käytetty musteissa.

Indigoa on käytetty myös maalauksessa, eikä se ole myrkyllinen väri.